Muutos kohtaa aina vastarintaa, vaikka tietäisi sen olevan hyväksi koko työyhteisölle, itselle. Erityisesti, jos työyhteisön jäsenet ovat tunteneet toisensa jo pitkään, toimineet yhdessä, oppineet toistensa kulmat ja särmät. Olleet samassa laatikossa ja jakaneet ilot ja surut keskenään jo vuosia. Silloin tällöin työyhteisön jäsenet kurkkivat oman laatikon ulkopuolelle, ihastelevat ja haaveilevat, mutta pysyttelevät silti turvallisesti oman laatikon sisällä. Kun meillä on aina tehty näin ja kaikki on hyvin. Sitten tuleekin joku ulkopuolinen, ravistaa laatikkoa ja lopulta kaataa sen seinät.

Yhä edelleen laatikon pohja on olemassa, jalkojen alla. Ei se sieltä ole mihinkään kadonnut, mutta elämä näyttääkin erilaiselta. Ja kun pohja on hyvässä kunnossa, voi lähteä kiipeämään ylöspäin, kokeilemaan, etsimään ja löytämään.

Olen onnellinen kaikista opettajavuosistani ja siitä, että en hötkyillyt tämän uuden ammatin perään. Kahdessakymmenessä vuodessa ehtii ammatillisesti (-kin) kokea ja nähdä paljon. Oppia paljon. Koen reksinä olevani varmalla pohjalla juuri opettajakokemukseni ansiosta. Kun on kokemusasiantuntijuutta koko perusopetuksen ammattikirjosta, strategiatyöskentelystä, pienestä ja suuresta työyhteisöstä, varajohtajuudesta ja tiimityöskentelystä, osaa kysyä alaisilta oikeansuuntaisia kysymyksiä ja ohjata työyhteisöä kohti uutta lempeästi. Tai niinkuin eräs työntekijä sanoi: "Sä teet muutoksia niin, että me oikeestaan kuvitellaan, ett me on keksitty ne ite."

 

P1130044.jpg